Vehmaan Otto

Ennen vanhaan talon isäntäväkeä kutsuttiin tilan nimen mukaan Simunassakin, sukunimet jäivät syrjään. Jos joku olisi puhunut Otto Kovasesta, tuskin moni tiesi, kenestä puhutaan - Ottoja oli paljon. Mutta Vehmaan Oton tunsivat kakki.

   Suomen suuriruhtinaan maassa, Laukaan Simunan Vehmaan talossa syntyi Ida ja Emil Kovasen perheeseen joulun alla 1912 miehenalku, Otto. Kenties Otto vanhan tavan mukaan syntyi savusaunan lämpimään syliin - ainakin hänestä tuli hyvän saunan ystävä. Joulun lasta ihmeteltiin suuressa väentuvassa (9 X9 metriä), jonka 12 ruutuista pikkuruisista ikkunoista joulun valot välkkyivät lumiselle pihamaalle. Valtaisa pirtti neljän metrin korkeuteen yltävine lakeineen tuskin oli lämmin lapsen asuinpaikaksi. Ehkäpä Otto viettikin elämän aamun armaimmat hetket kamarissa suuren porstuan takana.

   Päärakennuksen vanhat  1700  -luvulta peräisin olevat hirret ovat nähneet savutuvan vaiheet: kivijalka, paikattu pärekatto, palotikkaat, avokuisti. Kivisen pihamaan polut, Matin, Heikin, Elinan, Hiljan ja nuorimman, Oton, tallaamat lapsuuden tanhuat. Ne ovat tallentuneet 1920  -luvulta olevaan valokuvaan. Nykyisen Vehmaan salin seiniä ovat ikihonkaiset vanhan päärakennuksen hirret, Kalliolan Kallen raamisahan sahatut punapuut. Ehkäpä tämä kertoo sanattomalla tavalla Oton arvostuksista. Käsityön taitaja osaa arvostaa vanhaa käsityöperinnettä; seinät puhukoot puolestaan.

-         Kuinka monta hehtaaria kynnit viime kesänä? kysäisen keskustelun avaamiseksi. Otto tapailee eroon neljän hehtaarin ruishalmeen (sehän kynnettiin aiemmin kesällä) ja ynnää luvuksi 51 hehtaaria. Oton isännyyden aikana Vehmaan tilan kyntömäärä on kaksinkertaistunut; ostojen kautta ja pellonreunojen oikaisuna muutama hehtaari, ja vielä ketepillarin puskemaan uutta peltoa 17 hehtaaria. Otto on maanviljelijä.

 

Historian siipien havinaa

   Keskustelukumppanin puhe kumpuaa koko Simunankylän historiaa. Vehmaan tilan omistajat, Emil Kovanen ja Eriikka Parkkonen, lahjoittivat koululle tontin "ikuisiksi ajoiksi" 24.10.1901 - jo ennen Oton syntymää. Simunan kansakoulun sijaintipaikaksi tuli Kangaspellon nurkka. Tämä Laukaan kuudes koulu valmistui kuitenkin vasta 1908, sitä ennen se ehti toimia pari vuotta  Ronttion talossa. Samaan pihapiiriin asettui myöhemmin Simunan ensimmäinen kyläkauppa, joka sekin aloitteli ensin aittakauppana Välilän (Huuhan) ja Vehmaan taloissa. Kun kylään tuli myöhemmin posti, sen sijaintipaikaksi tuli kyläkauppa. Näin kylän keskus muodostui vähitellen Vehmaan mäelle, jonne alkoivat liikennöidä myös linja-autot.

   Kansakoulun, postin ja maantien saaminen sekä Simunankosken kalanviljely- laitoksen sijoittuminen kylään antoivat koko seudulle edistyksellisen ilmeen. Sitä täydensi maamiesseuran toiminta; Simuna oli aikoinaan Laukaan maalikylä. Otto kertookin kunnioittavaan sävyyn kylän esiraivaajista, muun muassa hengenviljelyn alullepanijoita Sem ja Mandi Kankaisesta ja monista muista. Oton isoisä, Gabriel Kovanen, oli kirjoitustaitoinen, joten isän ohella kolmannessa polvessa kulki monenlaisia asiamiespostia Vehmaan taloon.

   Simunan kauppahistoriaan liittyy muuan ajalle ominainen piirre; Hermanni Kovanen, Oton isän veli, joka piti kotonaan Välilässä ensimmäistä kyläkauppaa, sai sakon pyhänä tehdystä kaupasta. Tuliluontoinen Hermanni kerta kaikkiaan suuttui tästä ja lopetti kaupanteon. - Olin ehkä silloin kolmem - neljän vuoden ikäinen, kun juoksin Heikin ja Matin perässä Välilän kauppaan, muistelee Otto. Heikki ja Matti olivat Oton velipuolia, mutta myöhemmin Fösrtin ja Pönkkölän talon isäntiä. Sitten tuli Jokisen kauppa, vuosi oli ehkä 1924. Jokinen oli Laukaassa asuva uittomies, iso pitkä mies , muistelee Otto. Tällä Otto Jokisella oli Laukaan Aikalanmäellä kauppa ja asunto, joten Simunan kauppa oli eräänlainen sivukonttori. - Tämä kauppa oli erotettuna huoneena Vehmaan päärakennuksessa, muistanpa puotipuksun Vieno Pellisen, joka tuli tähän kotonani olevaan kauppaan Laukaan Tarvaalasta, kertoilee Otto.

   Vehmaan talon 18 -metrinen päärakennus purettiin 1927 ja silloin kauppa väistyi talosta. Kauppa sinällään varmaankin kannatti, sillä oli asiakkaita Saarilampea ja Lankamaata myöten. Kesällä 1927 tuli  Vehniältä Mauriz Salonen, Hirvasmäen talon poika, ja hän sai isältäni vuokratontin ja oli kauppiaana useita vuosia. Myöhemmin myös tämä kauppa teki vararikon. Simunassa yritti vielä vuoden verran Koivisto niminen mies Lievestuoreelta.

   Näihin aikoihin palatessa Oton muistiin palaa naapurin Kalle Kovasen, Oton serkku, öljynhakumatka. Kalle oli tarkka ja monitaitoinen mies, joka oli Amerikan matkallaan uurastanut melkoisen omaisuuden ja osasi kaiken, jopa raamisahan itse. Kalle tiesi, että Lievestuoreella öljy oli jonkun pennin halvempaa, ja hän päätti hakea öljyn sieltä. Jossain Riitakorven tiellä kunnostettaessa oli tullut sorakuoppa, pimeässä hevonen vähän oikaisi, ja niin 60 litran öljypullo särkyi - mies öljyssä ja sirpaleet soramontussa. Siinä taisi tulla kiukku ja hammasten kiristys.

   Sitten 1930 luvun alkuvuosista Simunassa aloitti T:mi A. Kovanen eli Annan kauppa. Anna Kovanen, Oton serkku, oli tarmokas nainen, hän suoritti pitkän rupeaman kyläkaupassa. Simunan linja-autolla (omistaja oli Annan lähisukulainen) matkustajat ja tavarat kulkivat - näin kauppa eli vuosikymmenet vakaalla pohjalla. Kaupan lopettamisen jälkeen Anna Kovanen piti vielä Simunan postitoimipaikkaa jonkin aikaa, kunnes posti siirtyi Simunan koululle, postinkantaja  Martta Hytösen valvontaan.

                      Oton Oppivuodet

   Kauppa, posti, kansakoulu ja kalanviljelylaitos ovat poistuneet Simunan kyläkuvasta. Niiden myötä on poistunut 18 savua koulupiiristä. Millaiset muutoksien paineet ovat muuttaneet yksittäisen tilan rakennetta?

   Ensimmäinen suuri muutos oli 1918 sota. Se muokkasi ihmisten asenteita vuosikymmeniä eteenpäin, Talvisota ja jatkosota yhdistivät kansaa. Tämä oli sitä asenneilmastoa, jossa elettiin noina vuosina. Uusi aika murtautui esiin, kun omavaraistaloudesta siirryttiin vähitellen teollistuvan Suomen aikakauteen, ennen tehtiin kaikki tarve-esineet itse. Missä Otto oppi käsityön taidot?

   Minulla oli jo kansakouluaikaan halu ja innostus käsitöihin. Salomon Holm oli silloin taitavana poikien käsitöiden opettajana - muutoinhan koulu oli yksiopettajainen kansakoulu. Myöhemmin Savion käsityökoulussa Otto kävi yhden talvikauden; 7 -8 kuukautta. Koulua pidettiin Harjun tiloissa. Sain asua Perniölän Matin kanssa eteistuvassa - varsinainen tupa oli jo täynnä poikia. Hain Niemisjärven sahalta kuivat laudat, ja niin oppi alkoi. Tein ensin piirustuslaudat ja höylät ja sitten höyläpenkin. Syyskuussa kaurantekoon asti suihki höylä ja koversi taltta. Piironkien saumat kestävät yhä vielä vaativankin tarkastelun. Kahvit ja keitot tuli talosta, omat eväät muuten repusta.

   Kun talonväki aamulla kuuden aikaan lähti askareilleen, Otto tuli höyläpenkkinsä ääreen. Siinä vierähti kahdeksaan saakka illalla. Minulla oli oikein rakkulat käsissä, naurahtaa Otto.  Mutta mihin on innostus sitä jaksaa tehdä! En edes lipposta pitänyt, vaan pitkät pieksut jalassa - ne hiestivät armottomasti! Nahka- ja luuliima tarvitsi lämpimän huoneen. Siinä hiostui myös höylämies - mutta ne piirongin, senkin ja sohvan saumat yhäkin pitävät. Silloin ei ollut radiota eikä televisiota iltapuhteiden ratoksi.

   Vilkaisepas tuonne aitan yläkertaan! Siellä näkyvät ikkunakarmien käsihöylällä höylätyt valtaisat lankut. Ne liimauksen jälkeen puuseppätehtaassa vannesahalla muotoiltiin ja niin saatiin aitan koristeet, vuosikymmenten silmäniloksi. Ajatteles mikä vaiva, mutta niitä olen 40 vuotta katsellut. En minä niissä kauan viipynyt - mutta puhumalla käy vieläkin nopeammin, vitsailee Otto.

   Otto johdattaa keskustelun puusta kiveen ja katseet siirtyvät tuvan uuniin. Se on mestari Mikko Mäkisen luomus; seppä kivimies, muurari on sen tehnyt. Samalla poralla syntyi reikää 50 -80 senttimetriä, suuri maakivi halkesi, kivi lohkottiin, pinta "tikutettiin" ja muurattiin paikoilleen. Siinä se on seissyt silmänilona monet kymmenet joulut. Ehkäpä tämä Mikko lähti kymmenvuotiaana kisälliksi, yhä vielä tekijäänsä kiittää.

   Oton säämuistoissa on lapsuuden kesän eräs juhannus. Silloin syötiin mansikoita ja mustikoita. Suvitouot oli tehty suomaille jo huhtikuun lopussa. Vappuna ruis oli jo ehtinyt tähkälle. Ne isoisän juhannusjuhlat vietettiin Kalliolassa (Oton serkun Kallen talo) Leivonveden rannassa ja mieleen ovat jääneet aikaiset mustikat. Alkuvuosina monet pitemmästä matkasta tulevat koululaiset olivat viikon kortteerissa Vehmaan talossa. Näitä koululaisia oli Paanalansaaresta ja Kuusveden kylän Rantalan tytöt - Rantalan kaksoistytöt Oton isän Eemelin siskon Hilma Mannisen lapset Eeva ja Aino. Näin oli sotavuosiin asti.

   Maataloudessa siirryttiin koneaikaan. Vehmaalla oli varstakauden jälkeen miesvoimin pyöritettävä puimakone, joka oli tehdasvalmisteinen kylläkin. Siihen tarvittiin kaksi väkivahvaa tai neljä vähän heikompaa miestä. Koskivoimalla pyörivät kylän myllyt, raamisaha ja sirkkeli, mutta jo 1927 Vehmaalle hankittiin oma voimakone, Porilainen. Sen turvin pyöri oma mylly, sirkkeli ja puimakone. Mutta sitten tuli sota-aika ja polttoainepula, ja meni vuosikymmen ennen kuin Vehmaalla saatiin nyt sähkövoimalla pyörivät koneet. Simunankoskessa oli vesirattaalla toimiva pieni tasavirtageneraattori, josta saatiin heikkoa valovirtaa. Se ei riittänyt koneitten pyörittämiseen, mutta valoa saivat Koppelo, Kalanviljelylaitos ja Vehmaa.

   Nyt Vehmaan tilan 1920 luvulla rakennettu ja myöhemmin korotettu suuri navettarakennus on tyhjillään, 55 peltohehtaaria tuottavat yksistään viljaa. Kuusvedestä saatiin ennen veden viljaa, kuhia ennen kaikkea. Otto muistaa hyvin Simunankosken suuret lohet, jotka nousivat merestä saakka kutupaikoilleen latvavesille - niitä oli taajana parvena koskessa todella paljon. Oton arvelun mukaan Vaajakosken kalaportaat estivät kutunousun; lohet loppuivat tyystin.

                      Hyvän joulusaunan salat

   Kerran Vehmaalla oli palveluksessa mies, joka seuraavaan paikkaan siirtyessään aina muisti kehua miten hyvä sauna Vehmaalla oli. Viimein Oton nimipäivänä tämä rengin uusi isäntä saapui saunatestiin - mikä olisikaan niin hyvän saunan salaisuus? Otto vähän toppuutteli:  "Usein on niin, että mitä kehutaan, sitä kehutaan liikaa - mitä moititaan sitä moititaan liikaa".  Sitten mentiin asiaan.

   Olin kerran kymmenen päivän työtehokurssilla Helsingissä. Siellä oli Ekono -yhtiöstä luennoitsija, tehtiin retkiä ja tutustuttiin niiden yhteydessä myös erilaisiin saunoihin. Agronomi luennoi ja koesaunoja oli kaikkiaan 20. Jopa puut punnittiin ja oli päädytty siihen, että saunan uunin tulipesän tulee olla alhaalta kapeneva. Puut palaessaan asettuvat rostin pohjalle, mistä pitää olla saunan uunin tulipesällä korkeutta 80 senttimetriä. Tämä on hyvän löylyn salaisuus. Yleensä saunan tulipesä ei ole lainkaan näin korkea, vaan matalassa tilassa kosteus ja savukaasut eivät pala kunnolla, vaan muodostavat kitkan pesään. Tämän voi havainnollistaa tulitikun avulla; sen liekki on kuumin monen senttimetrin liekistä, liekin päällä nokeutuu. Otto toi opin kotisaunaan, ja löylyt olivat todella makoisat.

   Saunajuttuja kuunnellessa tulee ajatelleeksi, että tietotaitoa on tarttunut tämän valistuneen maamiehen vaatteisiin muualtakin, ja toisaalta kaiken moisiin uutuuden hömpötyksiin talonpidossa ei ole sorruttu. Mikä on hyväksi havaittu, siitä uskalletaan pitää kiinni, kaikki kehitys ei ole edistystä. Ihmisen mukavuudenhalu on johtanut siihen, että kaikki pitäisi saada napista painamalla, toteaa Otto.

   Otto muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa Simunankosken, jota Kallio-Puttosen kalastuskunta vuokrasi Jyväskylän herroille. Neljä tilaa sai siitä tuntuvan korvauksen. Myöhemmin kosken osti G.A.Serlachius ja yhtiö alkoi toimittaa sopimuksen mukaisesti sähköä taloihin, myöhemmin sähköistettiin koko Simunan kylä. Koskessa kävi usein kalastamassa presidentti Urho Kekkonen.

   Simunanosken henkilöhistoriaan 1920 luvulla kuului Koppelossa asuva majuri Viik sekä metsänhoitaja Korhonen, joka ei koskaan istunut kuljettajan vieressä vaan auton perällä. Hän halusi pitää paikalliset asukkaat kokonaan erossa koskesta. Oli vähän öykkäri luonteeltaan, totesi Otto ja sanoipa miehelle kuivat sanat. Otto muistaa hyvin kalastusmestari Maunu Tawastin ja Viljo Orpanan, jotka hoitivat kalanviljelylaistosta pitkään. Samaan aikaan kalanviljelylaitos oli Suomen toiseksi suurin lammikkoviljelmä.

   Oli siinä myllyn turbiinikanavassa Oskari Puttosen isällä mertoja, ja varmasti lohta tuli. Puttoset hoitelivat Simunan myllyä kolmessa polvessa. Heillä oli myös rekimylläreitä - mylly oli kuuluisa ja jauhettavaa riitti, muistelee Otto. Ranta oli Karhulan (A. Ahlström Oy), mutta vesi osuuskunnan, joten kalastus oli silloin täysin laillisista puuhaa.

   Otto on nähnyt Simunan kyläkeskuksen synnyn. Hän on hämmästyttävän vireämuistinen ja vetää aina yhteen kokonaisuuksia, mihin muistikuvat liittyvät; hän jäsentelee niitä. Keskusteluun varattu nelituntinen ei riittänyt. Nautimme Kyllikin laittamat kahvit ja lounaan kuin Vironperällä ikään. Simunan kylän Vehmaa on keskisuuri maatila vanhan kyläkeskuksen ytimessä. Sen pihapiiriin tuli kerran kiertokoulu, kansakoulu ja kyläkauppa - ja myöhemmin talon emännäksi tuli koulun pitkäaikainen opettaja Kyllikki os. Hussi. Näin Vehmaan talo oli naimisissa koulun kanssa ihan koulun perustamisesta sen lakkauttamiseen 1994 saakka. Vehmaalta haettiin ensiapu moneen hätään. Otto isäntä toimi vuorollaan koulun käsityö-opettajana. Lakkautettu Simunan koulu ostettiin takaisin Kovasille keväällä 1996 eli 90 vuotta koulun perustamista myöhemmin. Näin Kangaspellon laita palasi takaisin Vehmaan pihapiiriin.

   Vehmas tarkoittaa reheväkasvuista, voimakasta, hyötyisää - puhutaanhan vehmaasta apilasta, vehmaasta puustosta tai luonnon kesäisestä vehmaudesta. Sanotaan myös, että neitonen on nuoruutensa vehmaassa kukoistuksessa. Näin vehmaus muodostaa käsitteistön hyvästä asuinpaikasta. Olisikohan asuinpaikka siirtänyt ominaisuutensa myös sen asujaan - niin vehmailta tuntuivat Oton muistelut ja ajatukset.

Teksti: Martti Muurikainen

Kuvat: Martti Muurikainen ja Otto Kovasen kokoelma

Kertomus on julkaistu Laukaan Joulu -lehdessä 2002. Kertomukseen on tehty muutamia sukulaisuusselityksiä ja hieman hiottu tekstiä. Kovasen sukuviestin toimittaja Jarmo Kiiski.